Deja vu

source: piamannikkowordpress

Artist Statement
The starting point for my work is the body and space, whether intimate or architectural. Movement and volume of the human body is my source of reference and research. I am interested in spaces we occupy and the personal space of an individual, as well as ideas of micro- and macrocosms.

Mapping time and attempting to make its patterns visible is also an important concept within my work. Making as a process, creating objects that gradually grow and change is central to my practise. I hope that the playfulness that the working process can give me is accessible also in the end result.
.
.
.
.
.
.
.
.
source: trendhunter

Artist Pia Männikkö’s latest artwork focuses on human time mapping. The piece titled ‘Déjà Vu’is a series of recreations of human movement using human forms and pathways. The interactive and eerie work is meant to engage viewers and capture a sense of time and its correlation to movement.

The human silhouettes were made of tulle and ink and set-up sequentially to display the variations of action. Displaying the sections in a layered format makes the images appear ghostly or like distant shadows. Pia forces a blank space to come alive with her swaying creations and for her audience to recognize their own changes in movement as they walk through the piece.

‘Déjà Vu’ is a stunning installation recording human time mapping and provoking an inwardly analysis of motion.
.
.
.
.
.
.
.
source: mymodernmet

Helsinki-based artist Pia Männikkö observes and recreates physical paths of the human form, depicting small intervals of movement within a space, in her Déjà Vu series. Using tulle fabric and ink, the artist presents a series of ghostly silhouettes cutting through different rooms, as though each flowing panel is a moment frozen in time. Altogether, each site-specific installation exhibits the trail of one man moving from point A to point B.

Normally, physical footprints aren’t left behind everywhere we walk, so it can be difficult to know the precise areas our bodies have inhabited, but Männikkö’s creations give us a better idea of the human body’s movement and physical space capacity. They allow us to contemplate how often we retrace our steps without even realizing it.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
source: rannikkoseutufi

Sisäänastuja kohtaa ohuille läpinäkyville tyllikankaille musteella maalattuja ihmishahmoja tilassa. Ihan ensimmäinen näkymä on kahden hahmon välinen, mutta teos muuntuu ja elää, kun sen ohi, ympäri ja lomitse kävelee.

Kuten Männikkö itsekin kuvailee, kysymys on siitä, miten ihmiskeho täyttää tilaa. Kokemus teoksen ääressä on yhdistelmä hyvin vahvaa tilallisuutta, fyysisyyttä ja visuaalisuutta. Ilmavirrassa hennosti liikkuva materiaali, liikkeeksi vaihtuva asento, kertautuva läpinäkyminen ja suora puhuttelu katsojan kehoon ovat tuntuvia elementtejä. Teos on hieno, ainakin minusta Nyt2011-kokonaisuuden parhaimmistoa!

Saara Huovisen Suoritus työstää samaa kehoteemaa. Siinä, missä Männikkö kuvaa kehoa tilassa, Huovinen tuo sen esiin liikkeessä ja ilmassa. Teos koostuu monesta pikkuruisesta suorakaiteen muotoisesta palasta, joille on tulostettu arkistovalokuvia menneiden vuosikymmenten seiväshyppääjistä.

Kokonaisuus on sommiteltu parveksi. Aloitin vasemmalta tuttua lukusuuntaa noudatellen. Ensimmäisen metrin jälkeen ajattelin, että tämähän olisi kiva ja hieno suuren olohuoneen seinällä, mutta en keksinyt perusteluja kokonaisuudelle galleriataiteena. Puoleenväliin päästyäni tilanne oli aivan toinen.

Olin katsonut tarkkaan jokaisen hyppykuvan. Kaikissa on ainutlaatuinen hetki liikesarjasta, suorituksen merkittävä osa, jossa ihmisvartalo jännittyy, suoristuu, taittuu, oikenee, irtoaa, kohoaa, nousee, laskee, lentää, liitää, tanssii, kieppuu… Pieniin kuviin antautuminen vie lähes hypnoottiseen tilaan, jossa urheilusuoritus ja seiväshyppykonteksti unohtuu ja jäljelle jää vain tenhoava kehon lento.

Sekä Männikön että Huovisen teoksissa mittakaavalla on keskeinen merkitys. Männikön ihmiset ovat todellisessa koossa, jolloin ne käyvät suoraan katsojan kehoon. Taiteilijan kuvaamasta mieshahmosta tulee oikeastaan katsojan oma kertautuva varjo. Huovinen sen sijaan vie mittakaavan miniatyyrikokoon. Ihminen muuttuu kuin sudenkorennoksi, jolloin hänen massansa ja rajoituksensa katoavat.

Sekä Männikön että Huovisen teokset ovat vähäeleisiä ja operoivat melko yksinkertaisilla välineillä ja keinoilla. Hieno visuaalinen toteutus molemmissa sekä vahva kehon ja tilan käyttöönotto tekevät niistä tehokkaita. Taidekesän sokeri taisikin löytyä sen pohjalta.